Katja Taimela

Hyvää Pyhäinpäivää meille jokaiselle.

Olemme kokoontuneet tänään tänne Vampulan kirkkoon, minä lapsuuden kirkkooni, muistelemaan erityisesti heitä, jotka olemme menettäneet omasta arjestamme kuluneen vuoden aikana.

Osan meidän kohdalla läheisen ihmisen menettäminen on koskettanut menneen vuoden aikana useamman kerran ja osalla meistä on erityisesti mielessä tänään myös heidät, jotka ovat jättäneet maanpäällisen elämän jo aiempina vuosina.

Ihmisen elämään kuuluu suru, siinä missä ilokin.
Läheisen kuolema tua aina mukanaan valtavan määrän surua, menettämisen pelkoa ja ahdistusta. Se tua helposti tullessaan myös turvattomuutta.

Osalle meistä on jäänyt aikaa työstää itseämme suruun. Läheisen sairastaessa, niin että tervehtyminen ei ole mahdollista, moni pystyy etukäteen miettimään menetystä, joka kuolemassa konkretisoituu.

Kun taas äkillisiin kuolemantapauksiin varautuminen etukäteen on mahdotonta.

Surutyö joka kuolemaan aina jollakin tavoin kuuluu, on mielestäni meidän kaikkien kohdalla kovin erilainen.
Siinä missä toinen meistä tarvitsee sairaslomaa omaan palautumiseen ja jaksamiseen, toiselle on parempi jatkaa normiarkea, käydä töissä ja hoitaa päivittäisiä askareita.
Ajattelen itse, että surutyölle on syytä antaa aikansa, mutta kukin tekee sen tavallaan. Osalle meistä sen aika tulee myös vasta viiveen kautta.

Riippuen siitä, kuinka läheisen ihmisen olemme menettäneet, on syytä huomioida, että surun aikana oma tuttavapiiri, ystävät ja perhe, saattavat nähdä meissä puolia, jotka ovat heillekin uusia.
Haavoittuvuus ja herkkyys hiipii iholle monissa hetkissä, eri vuodenajan juhlapyhissä, pimeissä illoissa ja vaikkapa vain jonkun ihmisen äänestä.

Oma isäni nukkui ikuiseen uneen kesäkuun 13 päivä. Uskon johdatukseen, koska hän teki sen hetkenä, jolloin sain itse olla hänen vierellään.
Pienessä hetkessä loppui sairastamisen tuska, oli hiljaista, rauhallista, ei ollut kiire enää mihinkään.
Ihminen joka oli turva niin monessa, oli yhtäkkiä poissa.

Ehkä jotain siitä epätodellisesta tilanteesta kertoo edelleen se, että tulee päiviä, kun otan puhelimen käteeni ja mietin soittavani isälle, kunnes havahdun, että hän ei enää vastaa.

Kuoleman kohdatessa sitä usein pohtii, mitä jäi sanomatta, mitä jäi tekemättä.
Turhia pohdintoja. Kun muistamme elää, puhutella ja toimia ihmisten kanssa joka päivä niinkuin haluaisimme itseämme puhuteltavan ja kohdeltavan, ei tarvitse kantaa murhetta miten olisin ollut parempi.

Isältä kasvatuksen kautta saatu oppi ahkerasta työn teosta, toisten auttamisesta ja kunnioittamisesta kantaa pitkälle.
Se kantaa surussa, surun yli ja se kantaa myös tämän hetken.

Laulun sanoin lähetän isälle terveiset... en luovu susta koskaan.

Tänään täällä kirkossa sytytimme yhdessä kynttilät tänä vuonna pois nukkuneiden muistoa kunnioittaen.

Kun kotiudumme kirkkomatkasta, voimme tehdä tuon saman kodeissamme.
Kynttilän liekki muistuttaa meitä samalla elämän ja valon voimasta.
Se muistuttaa meitä suuremmasta valosta, valosta joka loistaa pimeydessä ja pimeys ei saanut sitä valtaansa.